Lapsi opetti, mitä rakkaus on – huumeet saivat väistyä elämän tieltä 

Tarinat | 13.9.2023

Olen Laura. Koko elämäni olen ollut piilossa ja ajatellut, ettei minusta tule mitään. Viimeisen kolmen vuoden aikana elämäni ja ajatukset itsestäni ovat kuitenkin ottaneet täyskäännöksen. Sain lapsen, tajusin mitä rakkaus on ja ymmärsin elämän hienouden. Kun minua pyydettiin kirjoittamaan tämä blogiteksti, palasin mielessäni siihen versioon itsestäni, joka pelkäsi herätä aamuisin, kohteli itseään huonosti ja antoi muiden tehdä itselleen, mitä haluaa. Siihen, joka vihasi itseään ja maailmaa, eli pelossa ja selviytyi elämästä itsetuhoisilla keinoilla. Ajatuksissani halasin tätä versioita ja sanoin, että teimme sen. 

“Kun minua pyydettiin kirjoittamaan tämä blogiteksti,
palasin mielessäni siihen versioon itsestäni,
joka pelkäsi herätä aamuisin.”

Synnyin vuonna 2001. Silloin perheeseeni kuului isä, äiti, sisko ja veli. Myöhemmin sisaruksia tuli vielä neljä lisää. Kuvailisin lapsuuttani kauniin rikkinäiseksi. Vanhempani erosivat ollessani neljä, ja suru vallitsi kodissamme samoihin aikoihin, kun synnyin. Totuin melankoliaan, huutoon ja rajoitettuun rakkauteen. En syytä vanhempiani, koska he kasvattivat meitä siten mihin olivat itse tottuneet. Äitini oli todella väsynyt, koska oli paljon meidän kanssamme keskenään. Isäni kävi töissä ja harrastuksissa. En muista paljoa asioita lapsuudestani, mutta tiedän, että vaikka minua satutettiin, minua myös rakastettiin. Myönnän, että osa minusta on hyvin katkera. En olisi ansainnut kaikkea sitä taakkaa kannettavakseni. En olisi ansainnut oppia itsevihaa, sillä halusin vain rakastaa. 

Uskon, että kaikki syntyvät maailmaan hyvänä, mutta maailma muokkaa meidät. Olin kiltti lapsi, näkymätön toisin sanoen. Opin jo pienenä, miten voin kadota omiin ajatuksiin ja mielikuvitusmaailmaan. Hiljenin ja hävisin. Tein mitä käskettiin, ettei minulle suututa. Miellytin ja samalla kasvatin katkeruutta sisälläni. Sain raivonpuuskia ja kiroilin. Haukuin vanhempiani ja sain rangaistuksen.

Kaikki tämä jäi tiukasti kiinni alitajuntaani. Niistä tuli selviytymiskeinoja, joilla pärjäsin huumeita käyttäessäni. En sanonut ei, tein mitä käskettiin ja miellytin. Joskus taas viha sisälläni heräsi ja muutuin väkivaltaiseksi. Luulin huumeiden rakastavan minua ja pitävän minut turvassa. Satutin itseäni ja hiljaa tapoin itseäni päihteillä. 

Opin jo pienenä puhumaan juuri ne asiat, mitä muut halusivat kuulla. Manipuloin surulla vanhempiani ja ihmisiä ympärilläni. Minut nähtiin vasta silloin, kun minulla oli hätä. Tai siltä se tuntui. Toivoin olevani sairas, kuolemansairas. Silloin minut nähtäisiin, ja jos kuolisin, he ikävöisivät. Olen ollut itsetuhoinen lapsesta asti. Totutin itseni ajatukseen, etten ole mitään.  

Muistan kuitenkin myös hyvät hetket lapsuudestani. Halailuhetket ja hyvän ruuan. Tiedän, että vanhempani tekivät kaikkensa, jotta pysyisin turvassa. He eivät tehneet tarkoituksella oloani turvattomaksi. Hekin olivat ensikertaa täällä, opettelemassa elämää. Heitä kaduttaa, he ovat pahoillaan ja rakastavat minua. He särkivät minun sydämeni, ja minä heidän.  

Kiehtovat päihteet ja kiusatuksi tuleminen 

Suhteeni päihteisiin on ollut häiriintynyt lapsesta asti. Muistan ihannoineeni humalaisia aikuisia, ja tupakka tuoksui mielestäni hyvältä. Olin usein äitini mukana parvekkeella hänen tupakoidessaan. Hengittelin savua ja tupakan haju tarttui hiuksiini. Kuvittelin mielessäni, kuinka olen aikuisten kanssa juhlimassa ja hörppäilin maistiaisia heidän laseistaan. Alkoholin tuoksu oli jännittävä.  

Isäni osti omakotitalon erotessaan äitini kanssa. Alakertaan tuli pieni baaritiski. Leikin baarileikkejä ja tein nuppineulasta ja lääkeruiskusta huumeruiskun leikkeihini. Kerran isäni kysyi, mitä leikin. Sanoin leikkiväni lääkäriä, mutta oikeasti kuvittelin olevani strippari. Olen varmastikin lapsena nähnyt asioita, mitkä myrkyttivät mieleni. 

Vanhemmillani oli uusia kumppaneita, eivätkä kaikki pitäneet lapsista. Äitini muutti usein ja opin jatkuvan muutoksen turvallisemmaksi, kuin pysyvyyden. Nykyelämääni se vaikuttaa siten, että asettuessani aloilleen, haluan jatkaa matkaa. En pysy paikallaan ja kaipaan koko ajan uusia asioita. Mikään ei riitä. Aloilleen asettuminen tuntuu pelottavalta, mutta pakotan itseni pysähtymään. Muutan itsessäni kaiken sen, mihin olen tottunut. Päätin, että oma lapseni oppii turvallisuuteen, ei pelkoon ja pakenemiseen.  

Koin koulukiusaamista ala-asteella. Jäin porukan ulkopuolelle ja minua pidettiin outona. Käyttäydyin, kuin pelle ja omaksuin sen roolin itselleni. Jos olin hauska, minusta pidettiin. Nauroin mukana, kun minua pilkattiin. Joskus itkin, koska minua pilkattiin asioista, mihin en itse voinut millään tavalla vaikuttaa. Esimerkiksi sisarusteni paljoudesta heitettiin paljon vitsiä. Aloin häpeämään perhettäni. Koin, että oli sisarusteni ja äitini vika, että minua kiusattiin. Ajattelin, että he tekivät minusta oudon. Silloin aloin vihaamaan juuriani. Kapinoin ja päätin elää eri tavalla. 

”Nauratin koko luokkaa, koska sain opettajissa reaktion aikaan.
Sillä reaktiolla sain huomiota, vaikkakin huonoa.” 

Olin ilkeä muille. Annoin sitä, mitä minulle annettiin. Jätin läksyt tekemättä ja kiusasin opettajia. Nauratin koko luokkaa, koska sain opettajissa reaktion aikaan. Sillä reaktiolla sain huomiota, vaikkakin huonoa. Olin kateellinen kavereilleni, jotka halasivat vanhempiaan. Olin myös vihainen, etten voinut olla rehellinen omille vanhemmilleni. Kun kerroin totuuden asioista, minulle suututtiin. Opin hyväksi valehtelijaksi. Puhuin paljon, mutten yhtään asiaa, ettei kukaan näe rikkinäisyyttäni.  

Kuudennella luokalla join ensimmäisen kokonaisen oluen. Pidin nenästä kiinni juodessani isältä varastettua olutta. Olin silloin kaverini kanssa ja hän oli hämillään innostani juoda. Sinä päivänä välillemme kasvoi muuri. Hän jatkoi elämäänsä normaalisti sen päivän jälkeen, mutta minä aloin jahtaamaan tunnetta, minkä sain alkoholista.  

Ylä-asteelle mentäessä luulin, että kaikki muuttuu. Koulukiusaaminen jää ja saan uusia kavereita. Toisin kävi. Olin edelleen se outo ärsyttävä pelle. Testasin ensimmäisen kerran tupakkaa. Varastin isäni kumppanilta röökin ja poltin sen ennen kouluun menoa. Sain kiksit jännityksestä. Kiinnijäämisen pelko oli jotain, mikä herätti minut eloon.  

Pidin pienet kotibileet, kun isäni ja hänen naisensa lähtivät baariin. Ne olivat ensimmäiset kunnon kännini. Sen jälkeen koulukiusaaminen paheni. Minua nöyryytettiin ja nolattiin ihmisten edessä. Leviteltiin valheellisia asioita. Jäin kiinni isälleni, enkä saanut enää viikkorahaa, ja jouduin kahdeksi kuukaudeksi kotiarestiin. Silloin ne asiat hajottivat, koska olin niin nuori ja rikki. Nyt ymmärrän, että olimme kaikki lapsia. Jokaisella heistä oli omat ongelmansa. Minun vastuullani on korjata muiden aiheuttamat haavat. Vaikken olisi niitä ansainnut, ne kasvattivat minua. Ymmärsin mitä en halua olla. Valitettavasti muutuin itsekin ilkeäksi, muita haukkuvaksi epätoivoiseksi ihmiseksi. Sitten löysin huumeet.  

Tutustin kahteen tyttöön, joiden kanssa jaoimme samanlaisia taustoja. Heitäkin viehättivät päihteet ja melankolia. Elimme omassa kuplassamme, kuvittelimme itsemme isommiksi, kuin olimme. Otimme itsellemme roolit, mitä salaa vihasimme. Ne toivat meille turvaa. Joimme, varastelimme ja yritimme paeta muulta maailmalta. Poltin ensimmäisen kerran kannabista. En pitänyt olosta, sain pahan paniikkikohtauksen. En kuitenkaan ottanut opikseni, vaan polttelin silloin tällöin. Ylä-aste meni huurussa. Testailin huumeita ja tutustuin minua vanhempiin ihmisiin. Lintsasin, en tehnyt läksyjä ja meinasin jäädä luokalleni ysiluokalla. Livuin salakavalasti kohti pohjaa, mihin lopulta jäin pahasti kiinni.  

Minusta tehtiin paljon lastensuojeluilmoituksia. Puhumisen taidon ansioista, sain valehdeltua olevani selvinpäin. Kävin seuloissa, mutta käytin aina seulojen jälkeen. Näin varmistin itselleni puhtaat seulat. Tiesin, kuinka paljon vanhempiini sattui, mutta aloin olla jo koukussa, enkä välittänyt. Myöhemmin, kaikki kuitenkin valkeni heille ja minut sijoitettiin 17-vuotiaana. Muistan, kuinka vihainen ja häpeissäni olin. Silloin hylkäsin kaikki vanhat ystäväni ja muutin taas ystäväpiirini. Pääsin kotiin sijoituspaikasta ja lähdin miehen luo, johon tutustuin laitoksessa ollessani. 

Käytin ensimmäisen kerran suonensisäisiä huumeita. Vaikka olin käyttänyt muilla tavoin, muistan miettineeni, etten aiemmin tiennyt mistään mitään. Tämä pakokeino oli se, mikä toimi. Menin kolmessa päivässä huonoon kuntoon ja jouduin sairaalaan. Sieltä menin takaisin laitokseen. Karkailin laitoksesta miehen luo joka kerta, kun sain mahdollisuuden. Rakastuin kovemmin, ja rakkaus teki minut hulluksi. Tämän rakkauden vuoksi menin helvettiin. Se oli rakkaus amfetamiiniin. 

”Ensimmäisen kerran olin vapaa,
mutta silti vanki.” 

Pääsin pois laitoksesta täytettyäni 18. Muutin ja päätin, etten käytä huumeita uudessa kodissani. Kuitenkin ensimmäisenä iltana rikoin tämän lupauksen. Muutimme yhteen miehen kanssa. Olimme koko ajan yhdessä, tulimme toisistamme riippuvaisiksi. Vedimme yhdessä ja elimme valheessa. Emme sietäneet toisiamme ja se näkyi väkivaltana suhteessamme. Tämä aika on ollut elämäni ruminta, kauneinta ja pelottavinta aikaa. Ensimmäisen kerran olin vapaa, mutta silti vanki. Olin vapaa laitoksesta, vanhemmistani ja ihmisistä. Asuin toisessa kaupungissa kaukana muistoista, jotka hajottivat minut. Pakenin ja en ollut olemassa. Elämäni kuitenkin pyöri aineiden ympärillä. Ilman niitä en halunnut elää. Ilman niitä elämä oli mustaa. 

Raitistumisessa satuttaa se, että tajuaa kaiken olevan epätotta. Toipuessa on hyvä olla terveellä tavalla itsekäs, samalla kunnioittaen muita. Ketään ei voi pelastaa, ja siellä olevat ystävät on jätettävä taakse. Sulkea silmät ja korvat, ja jättää vastaamatta, jotta voi onnistua raitistumisessa.  

Rakkaus lapseen auttoi muuttamaan elämän suunnan 

Olin 18, kun tulin raskaaksi. Pystyin lopettamaan kaiken kuin seinään, mutta ajattelin palaavani käyttämään, kun lapsi syntyy. Minulle tarjottiin apua, mitä en silloin ajatellut tarvitsevani. Lapsi syntyi ja tajusin, etten haluakaan enää käyttää. Mieliteot olivat kuitenkin niin vahvat, että jouduin todella taistelemaan itseäni vastaan, etten jätä lastani ja lähde käyttämään. Laitoin viestiä työntekijälle, jonka näin raskaana ollessani. Lopulta vietin puolitoista vuotta kuntoutuksessa Pidä Kiinni Jannikassa, missä olen tällä hetkellä vertaisohjaajana töissä. Kiitos Paikka auki, että mahdollistitte tämän.  

Ensimmäiset kaksi vuotta raittiina kasvoin äidiksi ja opettelin elämään itseni kanssa. Opettelin rutiineja, tutustuin lapseeni ja kävin läpi omaa lapsuuttani. Muutin omia käytösmallejani, uskomuksiani ja suhtautumistani muihin ihmisiin. Paransin niitä haavoja, mitkä eivät koskaan lopettaneetkaan vuotamista. Henkisiä haavoja, mitkä parantamattomina pilaisivat lapseni elämän. Koen mielelläni kaiken tuskan, minkä niiden läpikäyminen tuottaa, ettei lapseni kärsi. 

Päihteet opettivat minulle paljon. Niiden ansiosta osaan olla nöyrä ja kiitollinen, kun saan hengittää juuri nyt. Kolmas vuosi raittiina antoi minulle voimaa ja uskoa, että pystyn tähän. Ja mä ihan oikeasti olen äiti, ja elossa. Äidiksi tulo opetti, millaisen elämän haluan elää ja mitä haluan opettaa elämästä lapselleni. Hän saa olla erilainen, ei tarvitse miellyttää. Muita pitää kohdella siten, miten haluaa itseään kohdeltavan. Elämää ei tarvitse pelätä, sitä saa rakastaa. Uskalla rakastaa.  

Lapseni näytti, mitä on rakkaus. Rakkaus on vapautta. Uskallan nyt olla se outo tyyppi, koska nyt osaan rakastaa tätä outoa tyyppiä. Nyt ympärilläni on ihmisiä, joiden kanssa saan olla outo. Ihmisiä, joita saan rakastaa ja he rakastavat minua. He eivät tiedä, tai ehkä osittain tietävät, että heidän olemassaolonsa parantaa minua pala palalta. Heidän naurunsa ja innostuksensa elämään näyttää, että elämä on hyvää. He ovat ystäviä, joita minun ei tarvitse jättää taakseni. Saan kasvaa heidän kanssaan ja nähdä, kuinka he kasvavat. He ovat vahvoja ja olen kiitollinen, että he ovat olemassa, onnistuvat ja elävät.  

Nyt elämäni menee niin, että käyn maanantaista perjantaihin töissä. Herään 5.30 ja juon aamukahvin. Halaan lastani ja sanon, että rakastan. Vien hänet päiväkotiin ja menen bussilla töihin. Päivän jälkeen haen lapseni, menemme kotiin, syömme ja nukumme. Turvallista arkea. Nyt osaan myös nauttia elämästä selvinpäin. En häpeä itseäni, enkä menneisyyttäni. Teen asioita, mitkä innostavat minua, enkä pelkää enää epäonnistumista.  

Tylsyyden iskiessä muistutan itseäni, miten ihanaa tylsyys nyt on. Käymme ulkoilemassa ja näemme ystäviä lapseni kanssa. Nautin asioista aidosti ja teen rohkeasti kaikkea, mihin en uskonut pystyväni selvinpäin. Olen onnellinen jokaisesta minuutista, minkä saan elää. Kiitos, että saan nähdä lapseni kasvavan.

Joskus mieleni vetää minut maihin ja väittää, etten pysty tähän. Jatkan silti uskomista hyvään. Jatkan luottamista siihen, etten mene enää niin rikki, että palaisin käyttämään. Pidän itsestäni huolta, enkä anna itseni enää tipahtaa. Romahtaa saan, mutten enää tipahtaa.  

Järjestöt tukena opetellessa uutta elämää 

Kiitos paikka-auki ja Pidä Kiinni Jannika. Minun elämääni olette vaikuttaneet siten, että ymmärsin olevani tärkeä ja että voin kokemuksillani, oivalluksillani ja sanoillani vaikuttaa asioihin. Saan antaa toivoa, että jokainen voi muuttua. Jokainen meistä on rakastettava, eikä menneisyytemme vaikuta siihen, mitä voimme olla. Juuremme ja lähtökohdat elämään eivät sanele, miten meidän tulisi elää. Ymmärsin pystyväni olemaan äiti ja näen itseni arvokkaana ihmisenä. 

Teette tärkeää työtä, annatte ihmisille mahdollisuuden kasvaa. Annatte uskoa meille, jotka eivät ole välttämättä uskoneet itseensä. Näytätte, että meilläkin on mahdollisuus onnistua.  

Paikka auki -työ mahdollistaa turvallisen laskun työelämään. Saa rauhassa opetella ja on vuosi aikaa miettiä, mihin seuraavaksi suuntaa. Minulle itselleni tämä on mahdollisuus tutustua, mihin minusta on, minkä panoksen itsestäni olen valmis antamaan työlle ja mitä haluan tehdä ja mitä en. Se on kokemus, mistä voi itse valita, mitä käteen jää. Olen nyt jo oppinut paljon. Olen asettanut itselleni tavoitteita, ja motivoidun päivä päivältä enemmän menemään niitä kohti.  

Minusta on kiva, että Paikka auki -mentorit ovat oikeasti kiinnostuneita, mitä meille kuuluu. Teitte totta minun aikaisemmin sanomattomasta unelmastani työllistyä kokemustoimijana. Uskon, että teette monen muukin unelmasta totta. 

Kiitos.